sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Hyvät puutarhaystävät


Tänä ja viime vuonna on blogimerkintöjen määrä ollut vähemmän kuin aiempina vuosina. Siihen on ollut ikävä syy, terveysvaiva, joka ei anna puuhata kasvien, mullan ja pihan kanssa kuten haluaisin. Intoa olisi, mutta muutaman tunnin päästä koskee jo niin, että on pakko lopettaa. En yksinkertaisesti ehdi tehdä pihalla kaikkea, mitä haluan ja yritän.



Kun ei saa tehdyksi mitä tahtoo, tuntuu, ettei ole aihetta kertoa puutarhasta muillekaan. Mutta vielä hankalampaa on se, että sitten kun on kipuja, ei voi edes olla koneen kanssa blogia tekemässä silloinkaan, jos on, mistä tehdä. Kuvia tulee kaiken aikaa kun jotain tekee ja kasvien vuodenkierto etenee. Mutta kun on pakko vain levätä ja odottaa että kipu loppuisi, ei tapahdu mitään.



Tällaisessa tilanteessa joutuu miettimään suurempiakin asioita. Mikä on 10-vuotiaan puutarhani tulevaisuus? Muuttuuko ihanien pihan ystävieni kanssa seurustelu aivan mahdottomaksi? Miten käy pörriäisille, kukkaniittyni perhosille, lintukavereilleni, jos en pystykään huolehtimaan rakkaista kasveistani, jotka ovat pihan asukkaidenkin ilo.

Kaiken tämän kanssa koen kuitenkin suurta iloa ja onnea siitä, että saan katsella edes sitä, minkä olen vuosien saatossa tehnyt ja joka loistaa kauneutta, vaikka en uutta pystyisikään luomaan. Nyt ymmärrän, mikä on puutarhan iän arvo.



Uusi puutarha on uusi, mutta siinä ei ole sitä rehevyyttä ja harmoniaa, jota vuosia yhdessä, vierekkäin ja lomittain kasvaneet kasvit hehkuvat. Monta kesää omalla paikallaan kasvanut pensas, puu tai talveksi kokonaan lakastuva mutta keväällä taas mullasta tai jopa sulavasta lumesta heräävä kasvi on erilainen kuin juuri tai vasta tänä keväänä istutettu. Tuoreet istutukset elävöittävät kokonaisuutta omalla tavallaan, mutta vaikka niiden määrä nytkin on jäänyt vähemmäksi, aiempien vuosien istutukset kiittävät kuitenkin.



Viiniköynnös on ehtinyt jo vallata koko terassin lasikatteen, ja lasin alla lämmössä köynnös tekee taas valtavan määrän rypäleitä. Ei se köynnös pihaa viinitilaksi muuta, mutta olen saanut jo kiitosta oman pihan likööristä. Pajupunokset ovat kasvaneet alle sentin vitsoista ranteen paksuisiksi niin, että niiden kanssa alkaa jo ihmetellä, paljonko pajun voi antaa vallata tilaa. Betonikivet alkavat patinoituessaan ja kasvien niitä hiljalleen vallatessa näyttää oikeasti puutarhan osalta.







En ehkä itse edes osaa nähdä kaikkea kauneutta, mutta silti se vaikuttaa mieleen. Siippa minua usein muistuttaa, miten on niin mukava istua terassilla ja vain katsella kaikkea, mitä olen vuosien saatossa tehnyt, ja mistä luonto sitten loihtii niin vihreyden kuin värikkyydenkin tuomaan hyvää oloa.



Puutarha on evoluutio pienessä koossa. Kun se oli uusi, se oli erilainen, ja sen kanssa oli tehtävä erilaisia asioita kuin nyt, kun vuosia on jo takana. Kasvien elämänkierto on usein paljon nopeampaa kuin meillä ihmisillä. Vanheneva puutarha tuo kuitenkin esiin kasvienkin pidemmän kierron. Mutta minun on itseni myös ymmärrettävä oma elämänkiertoni puutarhani kanssa.



Kun en pysty siihen, mitä tein 10 vuotta sitten, minun on opeteltava sopeutumaan ja sopeutettava myös puutarha sen mukaan mihin kykenen. Ja osattava olla hyvilläni siitä, että nautin sellaisesta ja vaalin sellaista, mikä on kerran tehty mutta mitä en uudelleen enää tee. Ensimmäisenä tulee mieleen, että en enää pysty tekemään. Mutta onhan se myös niin, että minun ei enää tarvitse tehdä kaikkea mitä olen ennen tehnyt, vaan pidän yllä sitä mikä on jo olemassa. Sekin on ilon aihe!


Viime keväästä alkoi maailmanlaajuinen hullunmylly. Uutiset kertovat, että kansa on innostunut puutarhoista. Puutarhoista kannattaakin innostua, sillä niistä on iloa paljon pidempään kuin tämänvuotisen hullunmyllyn kestoaika on. Siitä olen saanut ja voinut itse nauttia, vaikka sen ilon jakaminen teille muille on joutunut jäämään vähemmälle.



Mukavaa sunnuntaita!